Poikani tulevaisuus huolettaa
Olen yli 60- vuotias äiti, joka on aivan pienestä lapsesta asti pelännyt ikään kuin ”itseään”. Tarina on pitkä, eikä sillä kai ole tähän merkitystä, kuten isäni alkoholismista ja lääkkeiden sekakäyttämisestä jne. En ole aikoinani saanut mistään apua. Nyt olen vähitellen vuosia psykologiaa tutkinut ja asianomaisia lääkäreitä ”haastatellut” ja ymmärtänyt, että lapsuuden pelkoni olivat redealisaatiota ja depersonalisaatiota, jonka sain aina kriisin tai vaikean tilanteen kohdatessa, tosin pelkoja siitä ”kauhusta” on ollut aina niskan takana. Nyt ymmärrän ja sain diagnoosin kun oikein sitä pyysin, eli minulla on dissosiaatiohäiriö, ja siitä johtuen todennäköisesti olen kokenut kovia paniikkeja ja fobioita. Paitsi eläimiä, hörhöjä, enkä pimeää ole pelännyt koskaan.
Tuo oli alkupuhe. Jos minulla on tai kun on, dissosiaatiohäiriö, tarkoittaako se, että pahemmassa tilassa minulla voisi olla sivupersoonia? Tunnen, että en tunne itseäni. Peilissä olen vieras ja aiemmin olen pelännyt peilikuvaani, en niinkään enää. Joskus koen, että olen olematon, mutta ne eivät ahdista enää kuten ennen.
Todennäköisesti olin myös synnytyksen jälkeisessä psykoosissa pojan syntyessä ja sen jälkeen, koska silloin vanhempani ja molemmat isoäitini olivat lähiaikoina kuolleet ja jouduimme muuttamaan paikkakuntaa ja työpaikkaa.
Nyt poikani on kaksi kertaa saanut psykoosin noin 18-vuotiaana ja nyt 25-vuotiaana, hänellä on harhaluulo, deluusio ja hyvin voimakas tunne, että jokin epämääräinen möhläys huppelissa tulee kostoksi hänelle. Hän on kehitellyt kauhukuvia kidutuksista itseään kohtaan jne. Hän on omasta halustaan sairaalassa yöt, koska pelkää olla paikassa missä ei ole yövalvontaa, siis kuntoutuskodissakaan.
Onko näillä yhteyttä, tai tietenkin on, siis minun dissosiaatiollani ja pojan deluusiolla?
Onko tämä pojan sairaus skitsofreniaa tai miten sitä mitataan? Hänen psykoosinsa, sitä se kai nyt on, on kestänyt nyt noin kaksi vuotta ja hän ei voi kulkea omassa kaupungissaan missään pelkojen takia, muualla kylläkin. Miten tässä edetään? Hän on ihan terveälyinen ja normaali, mutta pelko on käsittämättömän tiukasti kiinni ja hän tietää sen itsekin. Isä on myös olemassa, mutta hänen on vaikea käsittää tällaista ”olematonta” pelkoa. Kiitos etukäteen mahdollisesta vastauksesta.
Hyvä kysyjä,
Lapsena kokee voimakkaasti tapahtumia ja varsinkin kaikkea pelottavaa ja ahdistavaa. Lapsen on aikuista vaikeampaa hahmottaa asioita ja syy-seuraussuhteita. Turvattomuus lisää vielä ahdistusta ja pelkoa. Depersonalisaatio- ja derealisaatio-oireet eivät yleensä liity dissosiatiivisiin häiriöihin. Sivupersoonia ei ihmisellä ole, on vain yksi persoona, mutta itsensä hahmottamisessa voi olla ongelmia ja usein siihen voi liittyä tunne-elämän epävakautta. Sivupersoonahäiriö on kyllä olemassa diagnostisissa kriteereissä.
Mielenterveydenhäiriöillä on kohtalaisen suuri periytyvyys ja varsinkin ympäristötekijät vaikuttavat voimakkaasti. Perimä ei yksistään ole riittävä yleensä aiheuttamaan sairautta, vaan tarvitaan yhteisvaikutusta ympäristötekijöiden kanssa.
Poikanne häiriön laatua on mahdoton tässä arvioida, mutta kaikesta voi päätellä, että hän tarvitsee apua ja tukea. Ilmeisesti hänellä on hoitopaikka ja asianmukainen lääkitys. Nuorten hoidossa pitää olla hyvin aktiivinen ja vanhempien tuella on suuri merkitys. On myös toivottavaa, että vanhemmat osallistuvat nuoren hoitoon ja tukevat kaikin tavoin. Apu täytyy aina räätälöidä yksilöllisesti kunkin tarpeiden mukaan. Siksi tarvitaan hyvää kartoitusta kaikista asioista ja ongelmista sekä toiveista ja peloista. Hoidossa pitää asettaa aina joitakin tavoitteita tai päämääriä, mitä kohden pyritään yhdessä kulkemaan.
Ystävällisesti,
Jorma Aarnio
psykiatrian erikoislääkäri
